Kun sisustusesineestä tulee osa perhettä (halusimme tai emme)

Meillä kaikilla on kotona tavaroita. Mutta sitten on niitä TAVAROITA. Niitä, joista tulee kuin perheenjäseniä – usein aivan huomaamatta.

Aluksi se on vain tuoli. Kaunis, ehkä vähän kallis, mutta tuoli silti. Sitten huomaat, että alat puolustella sitä kavereille:
”Se on kyllä ihan eri asia istua tässä kuin missä tahansa tuolissa.”
Ja yhtäkkiä se onkin hän.

Kodin keksityt perhesuhteet

Tiedättehän sen hetken, kun sisustuksessa alkaa lipsua realismin raja? Me puhumme tavaroille.

”No niin, nyt sinä lamppu pääsetkin tänne kulmaan.”
”Sohva, sä et kyllä sovi tuohon maton kanssa.”
”Hei, älä katso mua noin, maljakko.”

Ja kun joku ystävä uskaltaa ehdottaa, että vanha pöytä voisi ehkä myydä kirpparilla, sisäinen ääni huutaa:
”Et sinä lastaankaan myisi vain siksi, että se on vähän naarmuinen!”

Kun oikein pysähtyy miettimään, kodissamme on kokonainen perhe. Sohva on tietenkin se lempeä mutta hieman liian itsetietoinen vanhempi, joka huokuu ylpeyttä, kun joku kehuu sen pehmeyttä. Lamppu on pikkusisko, joka ei malta lopettaa huomion hakemista, ja maljakko… noh, se on se teini-ikäinen, joka mulkoilee joka kerta, kun asetat siihen vääränvärisiä kukkia.

Ja matto? Matto on se sukulainen, joka joutuu aina kestämään kaiken. Kaikki kävelevät sen yli, siihen läikytetään viiniä, ja silti sen odotetaan näyttävän tyyneltä ja tyylikkäältä.

Joskus ihan oikeasti mietimme, pitäisikö näille järjestää perheneuvottelu. Sohva ja pöytä eivät enää puhu toisilleen, koska väliin tuli se uusi rahi. Ja kirjahylly on katkera, koska se ei saa koskaan yhtä paljon huomiota kuin valaisin, vaikka se kantaa koko kodin sivistyksen harteillaan.

Ei siis ihme, että sisustuslehdet näyttävät niin harmonisilta – niiden kodeissa tavarat eivät vielä ole alkaneet kinastella keskenään.

Pieniä draamoja joka nurkassa

Kun yksi tavara muuttaa huonetta, alkaa draama. Valaisin ei enää ”tule toimeen” vanhan maton kanssa, nojatuoli näyttää siltä kuin se olisi jätetty yksin, ja yhtäkkiä olemme keskellä sisustuksellista saippuaoopperaa, jossa pääosia esittävät huonekalut.

Sehän on tavallaan loogista. Jos kotimme olisi televisiosarja, meillä kaikilla olisi se yksi tähti – valaisin, sohva tai kirjahylly – joka varastaa shown. Ja sivurooleissa tietysti ne pienet maljakot, jotka tekevät parhaansa näyttääkseen siltä, että niilläkin on merkitystä.

Tavarat, joita ei voi luopua – vaikka pitäisi

Ja sitten on se käännekohta: joku ehdottaa, että myisit vanhan pöydän, koska ”sehän on jo vähän kulunut”. Sinun päässäsi käy vain yksi ajatus:
”KUKA muka myy perheenjäseniään, häh?”

Me emme siis vain omista tavaroita – me kiinnymme niihin. Pidämme niitä mukana muutossa, vaikka järki sanoo toisin. Ja jostain syystä juuri ne painavimmat, hankalimmat huonekalut ovat ne, joita emme voisi ikinä jättää.

Me ja tavaramme – ikuinen suhdesoppa

Ja tiedättekö mitä? Tämä kaikki on ihanaa. Koska design ei ole vain kauniita linjoja ja käytännöllisyyttä – se on suhde.

Meille Formassa design-esineet ovat vähän kuin ystäviä, joskus jopa kumppaneita. Ne tekevät kodista kodin, ne tuovat iloa ja joskus myös suurta huolta (kuten silloin, kun joku istuu meidän nojatuoliin liian rennosti ja tekee siihen jäljen).

Ja mikä parasta: nämä esineet kestävät. Niitä voi siirtää huoneesta toiseen, antaa eteenpäin, myydä tai ostaa käytettynä. Ne kantavat tarinoita mukanaan – joskus enemmän kuin perhealbumi.

Loppujen lopuksi...

Me emme ehkä myönnä sitä aina ääneen, mutta olemme kaikki vähän samanlaisia: annamme tavaroille luonteen, puolustamme niitä, joskus jopa rakastumme niihin.

Ja se on ihan ok. Koska lopulta sisustus on meille kaikille sama asia kuin perhe: välillä vähän hankala, välillä aivan täydellinen, mutta ennen kaikkea meidän. 🤍

---